sitaatti

Two men look out the same prison bars; one sees mud and the other stars.

-Frederick Langbridge

lauantai 2. joulukuuta 2017

Justice League (2017)

Supersankarit kokoontuvat yhteen taistelemaan yhteistä pahaa vastaan - Justice League.

Kolme mystistä voimaneliötä on haudattuna eri kolkkiin ihmisten, amatsoninaisten sekä vesi-ihmisten toimesta. Jumala nimeltä Steppenwolf (Ciarán Hinds) haluaa nämä energianeliöt itselleen niiden sisältämän voiman takia. Steppenwolf onnistuu sieppaamaan amatsonien neliön, jolloin heidän kuningattarensa sytyttää muinaisen varoitusliekin ihmisten maailmassa elävälle Dianalle aka Wonder Womanille (Gal Gadot) nähtäväksi. Batman (Ben Affleck, miksiii?!!?) saa tietoonsa Dianalta Steppenwolfin olemassa olevasta uhkasta ja päättää koota supersankarit yhteen. Hän kaipaisi Supermiehen (Henry Cavill) johtamistaitaitoja, mutta Supermies on kuollut. Batman saa värvättyä joukkoonsa nopean ja nörttimäisen Flashin (Ezra Miller) sekä hieman vastahakoisen Aquamanin (Jason Momoa). Mukana auttamassa on myös isänsä käsissä (Joe Morton) kyborgiksi (Ray Fisher) muotoutunut konemies. Morton oli myös kyborgeihin erikoistunut tiedemies terminaattori kakkosessa. Ehkä jonkinlainen fiksaatio koneihmisiin. Kalamiesten suojelema voimaneliö katoaa myös Steppenwolfin haltuun.

Supersankarit päätyvät radikaaliin ratkaisuun käyttää ainoaa jäljellä olevaa voimaneliötä Supermiehen henkiin herättämiseksi, että vihollinen saataisiin kukistettua.

Justice League
Olin hyvin tyytyväinen Wonder Womaniin, joten uskalsin odottaa jotain Justice Leaguelta. Ei olisi kuitenkaan kannattanut, koska elokuva jäi sisällyksettömäksi pousailuksi. Voimaneliö-juoni oli kehno ja pahis Steppenwolf lentävine tulikärpäskätyreineen oli tylsä vastus. Ben Affleckin Batman oli ponneton ja miltei irvokas näky pöhöttyneiden kasvojen pursutessa naamion alta. Wonder Womanin rooli jäi lähinnä kauniiksi kasvoiksi, samoin kuin Aquamaninkin. Muutama hauska läppä lensi elokuvassa, mutta vain muutama. Flash oli lähinnä vaan ärsyttävä. Kyborgi oli ihan ok kohtalonsa hyväksyneenä sotakoneena. Supermies liihotteli vasta elokuvan loppupuolella ja oli ihan yhtä typerä kuin omassa Man of Steel -elokuvassaankin.

Elokuvassa oli liikaa hahmoja joihin kehenkään ei ehditty keskittyä kunnolla ja kaikki jäi näin pinnalliseksi. Elokuva oli täynnä toimintaa kyllästymiseen asti ja tietokoneanimiointi oltiin viety äärimmilleen, jolloin se ei toiminut enää vain tehosteena vaan pääasiallisena viihdykkeenä. Pakollinen rakkauskuvio myös hutaistiin loppuun kun Amy Adamsin näyttelemä Lois Lane kohtasi henkiinheränneen Supermiehen. Väsyttävää.

**1/2

Ohjaaja: Zack Snyder (Man of steel, Batman v Superman: Dawn of Justice, Watchmen)
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Jason Momoa
Kesto:2h
Valmistusmaa: USA, UK, Kanada

Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)

Batman v Superman: Dawn of Justice -elokuvassa nähdään Batman JA Supermies. Elokuva kohahdutti ennen ensi-iltaa sillä että Ben Affleck oli valittu näyttelemään Batmania ja ensi-illan jälkeen sillä että se oli niin huono.

Batman (Ben Affleck) jakaa omaa oikeuttaan polttomerkkaamalla rikolliset. Batmanin luottomies Alfredina on tässä elokuvassa Jeremy Irons. Pala kryptoniittia löydetään ja tiedemies Lex Luthor (Jesse Eisenberg) miettii, että siitä olisi hyvä tehdä ase kryptonialaisia vastaan, joka Supermies (Henry Cavill) on. Supermiehen alter ego Clark Kent työskentelee Daily Mail -toimituksessa hänen rakkaansa Loisin (Amy Adams) kanssa. 

Batman aikoo pölliä kryptoniitti aseen Lex Luthorilta Supermiehen varalle. Hän kun ei luota mieheen. Lex kidnappaa Kentin adoptioäidin () ja käy ilmi, että hän on yllyttänyt Supermiestä ja Batmania toisiaan vastaan. Lex luo kammiossaan monsterin, joka riehuu kaupungissa ja Batmanin sekä Supermiehen avuksi rientää Wonder Woman (Gal Gadot). Supermies uhraa itsensä kukistaakseen monsterin.

Laurence Fishburnen voi nähdä on Daily Mailin pomo.

Supermies ja Batman
Jotenkin masentavaa alkaa katsomaan 2,5 tuntista elokuvaa, joka on saanut niin huonot arvostelut. Ajattelin kuitenkin sen katsastaa kun Justice Leaguekin tuli nähtyä ja oli selkeästi jollain tavalla jatkumoa tämän elokuvan tapahtumiin. 

Batman vs Superman näytti ihan hyvältä. Amy Adams oli hyvä Loiksena ja Jeremy Irons Alfredina. En lämmennyt persoonattomaan Affleckin Batmaniin enkä Cavillin Supermieheen. Eisenbergin Luthor oli typerä. Elokuvaa oli pitkäveteistä katsoa, mutta ei se ihan niin huono ollut kuin olin kuvitellut. Lopun eeppiseksi kohtaukseksi tarkoitettu Supermiehen kuolema ei aiheuttanut juurikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Cavillin Supermies jää etäiseksi eikä hänessä ole sellaista lämpöä ja huumoria kuin esimerkiksi Christopher Reeven tulkinnassa. Affleckilla on sama vakava ilme läpi elokuvan; hänen näyttelysuorituksensa katsominen on kuin seuraisi maalin kuivumista seinään. Loppuvastus oli myös mielenkiinnoton möykky.

Elokuvan loppua pitkitettiin tarpeettomasti. 

Miltei maineensa veroinen.

**1/2

Ohjaaja: Zack Snyder (Man of steel, Justice League, Watchmen)
Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Amy Adams
Kesto:2h31min
Valmistusmaa:USA

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Blade Runner 2049 (2017)

Kun kuulin, että Blade Runner saa jatko-osan: Blade Runner 2049, niin odotin kauhunsekaisin tuntein että mitä sontaa sieltä oikein nyt tulee raiskaamaan nerokkaan elokuvan. Ei sieltä onneksi ihan täyttä kuraa tullut.

Blade Runner 2049 sijoittuu ajallisesti 30 vuotta ensimmäisen Blade Runnerin tapahtumien jälkeen. Nexus-8-mallisia replikantteja on valmistettu rajattomalla eliniällä ja uhkana koettuina blade runnerit ovat saaneet käskyn ne "eläköittää". Yksi näistä blade runnereista on Ryan Goslingin näyttelemä K. Replikantit ovat saaneet kuulla, että joku heistä on synnyttänyt ja saanut lapsen maailmaan. Tämä saa replikantit järjestäytymään ja hautomaan kapinaa, koska synnyttämisen mahdollisuus nostaisi heidät tasaveroisiksi ihmisten rinnalle eivätkä he enää olisi hiustenkuivaajiin verrattuja kapistuksia. Tämä lapsi on ensimmäisestä Blade Runnerista tutun Deckardin (Harrison Ford) ja replikantti Rachaelin yhteinen. Deckard teki kaikkensa ettei lasta löydettäisi koskaan sotkien lapsesta olevat tiedostot. K saa käskyn pomoltaan (Robin Wright) etsiä ja lahdata tämän lapsen.

K elää tekoäly-tyttöystävänsä Join (Ana de Armas) kanssa, joka on Wallace-yhtiön käsialaa. Yhtiön pomo Niander Wallace (Jared Leto) ja hänen replikantti-avustajansa Luv (Sylvia Hoeks) haluavat tiukasti syntyneen ihmisreplikanttihybridin omiin käsiinsä, mutta muista syistä. K:n tehdessään lapsietsintöjään pääsee hän syvemmälle kiinni omiin muistoihinsa...vai ovatko ne hänen omiaan?

Elokuvassa voi nähdä pienessä sivuosassa Krista Kososen puhumassa yhden replan suomea, joka tuli minulle täysin puskista.

K, Joi ja Deckard
Miltei kolmituntinen pätkä ei tuntunut pitkäveteiseltä. Elokuva oli hyvin toteutettu. Lavasteet, pitkät kamera-ajot ja samantyylinen kyberpunk-maailma kuin ensimmäisessä osassa oltiin saatu hyvin purkkiin. Ryan Gosling oli vakuuttava pääosassaan ja vahvan roolin teki myös Robin Wright (ihanaa kun hän on antanut itsensä vanheta luonnollisesti). Se kuitenkin mikä teki Blade Runnerista niin loistavan oli tietynlainen sielukkuus, joka tästä puuttui miltei kokonaan. Tunnelma oli muovinen. Mielestäni molemmat "pääpahikset" Jared Leto ja Sylvia Hoeks epäonnistuivat rooleissaan ja saivat aikaan irrottautuneisuuden tunteen elokuvasta - yhteys katkesi. He näyttelivät hymyttömiä pahiksia eivätkä ruumiillistaneet mitään. 

Onneksi elokuvassa oli vanha kunnon Harrison Ford, hän kun on loistava muovisuuden poistamisessa; kaikkea hän ei onnistunut siivoamaan, mutta onneksi toi vähän eloa ja persoonaa tilalle.

Onnistunut jatko-osa.

****

Ohjaaja: Denis Villeneuve (Arrival, Sicario)
Pääosissa:Harrison Ford, Ryan Gosling, Ana de Armas
Kesto:2h 44min
Valmistusmaa:USA, UK, Unkari, Kanada

Blade Runner (1982)

Monesti kun joku kysyy lempielokuvaani vastaan: "Blade Runner". Vahvana top kympissäni. 

Boksi sisältää useampia versioita elokuvasta, dokkarin leffan tekemisestä sekä konseptitaidekuvia valokuvapaperilla
Blade Runner -kirjani, 1989
Ostin varmaan joskus 10 vuotta sitten Blade Runner DVD boksin, jossa on vuonna 2007 editoitu "The Final cut", vuoden 1982 alkuperäinen Jenkeissä näytetty teatteriversio, kansainvälinen teatteriversio ja vuoden 1992 "Director's cut". Arvosteluni kohteena on 2007 vuoden The Final cut. Alkuvalikossa oli oikein ohjaajan esittely, jossa hän vahvisti, että on hyväksynyt elokuvan kaikki osaset muutosten suhteen. Tähän digitaalisesti remasteroituun Blade Runneriin kun on lisätty ennen näkemätöntä kuvamateriaalia sekä erikoistehosteita. Kääräisin siis boksin vasta nyt kuoristaan.

Blade Runner perustuu Philip K. Dickin kirjaan Palkkiometsästäjä - Blade Runner tai alkuperäisesti coolimmin: Do Androids Dream of Electric Sheep. Kirja löytyy hyllystäni kirjaston poistomyynnistä ostettuna ja kaikesta potentiaalistaan huolimatta tällä kertaa leffa menee kirjan edelle, jos nyt tällaiselle vertailulle on edes tarvetta.
I've seen things you people wouldn't believe. Attack ships on fire off the shoulder of Orion. I watched C-beams glitter in the dark near the Tannhäuser Gate. All those moments will be lost in time, like tears in rain. Time to die.
Eletään vuoden 2019 Los Angelesissa, jossa ei mene niin kovaa. Ihmiset ovat kehittäneet likaisiin hommiin tekoälyn omaavia replikantteja. Näitä ihmisjäljitelmiä tehtailevan Tyrell-yhtiön aivot Eldon Tyrell (Joe Turkel) onnistuu kehittämään Nexus-6 -mallissaan replikantit vähän liiankin älykkäiksi. Uhkana koettujen kapinallisten replikanttien joukko päätetään "päästää eläkkeelle" Rick Deckard (Harrison Ford) nimisen blade runnerin toimesta vaikka kaikilla malleilla on turvatakuuna neljän vuoden elinikärajoitus.

Deckard kohtaa Tyrellin toimistossa kauniin Rachaelin (Sean Young), joka saa tietää olevansa itsekin replikantti, johon on istutettu muiden muistoja pehmentämään tämän luonnetta. Deckard huomaa ristiriitaisin mielin olevansa rakastunut naiseen eikä näin ollen kykene toteuttamaan missiotaan hänen kohdallaan. Neljälle muulle replikantille (mm. Rutger Hauer, Daryl Hannah) ei kuitenkaan käy niin hyvin.

Deckard ja Rachael
Elokuvan lavastus, soundtrack, näyttelysuoritukset, ohjaus, käsikirjoitus - kaikki vaan toimii. Olen nähnyt Blade Runnerin useampaankin kertaa, mutta viime kerrasta on jo vierähtänyt ainakin se 10 vuotta aikaa. Huomasin olevani miltei koko elokuvan ajan jossain määrin kananlihalla. Blade Runner vaan säväyttää syvällä tunnetasolla luoden täydellisen kyberpunk-maailman ja intensiiviset hahmot, jotka heräävät eloon rinnakkaistodellisuutena silmien eteen. Ajattelin, että digitaalinen masterointi olisi ärsyttänyt minua kun muistoissani on se rakeinen vhs-tallenne televisiosta nauhoitettuna, mutta ei terävyys vienyt elokuvalta mitään nostalgia-arvoa pois. Olen muutenkin huono huomaamaan, että mitä tähän The Final Cut:iin nyt oli lisätty sellaista mitä ei siinä alkuperäisessä ollut.

Harrison Fordin suoritus kovapäisenä etsivänä, joka kuitenkin näyttää herkän puolensa naisen seurassa tuntuu niin vaivattomalta ja aidolta. Tykkäsin siitäkin kun Deckard oli yläruumis paljaana Rachaelin edessä, niin oli hänen vartalonsa niin luonnollisen näköinen, ei mikään salijaakon sixpack-tyyppinen ratkaisu mitä nykyään näkee leffoissa kyllästymiseen saakka. Tämä toki liittyy enemmän elokuvan tulovuoteen kuin mihinkään tietoiseen ratkaisuun. Kemia näyttelijöiden välillä on maaginen. Rutger Hauerin rooli viimeisiä hetkiään elävänä replikanttina nostaa elokuvan omalle tasolleen. Hänessä yhdistyvät taitavasti replikantin voima ja koneellisuus, mutta myös esiin puskeva  inhimillisyys. Hän on se joka saa kyseenalaistamaan, että mitä seuraa jos tekoäly viedään pidemmälle; olisiko se oikein tehdä jotain niin ihmisenkaltaista ja laittaa se orjaksi työskentelemään ihmisen tahdon alle? Vahva soundtrack tukee kaikkia kohtauksia ja lopputekstien lävähdettyä ruutuun saa musiikki vieläkin voimakkaan tunnereaktion aikaan.

Täydellinen elokuva.

*****

Ohjaaja: Ridley Scott (Robin Hood, G.I Jane, The Martian)
Pääosissa: Harrison Ford, Rutger Hauer, Sean Young
Kesto:1h57min
Valmistusmaa:USA, Hong Kong

lauantai 18. marraskuuta 2017

The Jungle Book (2016)

Viidakkokirja (The Jungle Book) on elokuva, jossa on pääosassa yksi ihmisnäyttelijä. Suurin osa kaartista koostuukin eläinystävistämme, jotka on tuotu ruudulle motion-capture-tekniikan sekä Jim Hensonin yhtiön tuomien eläinnukkejen avustuksella.

Mustapantteri nimeltä Bagheera (Ben Kingsley) löytää pienen Mowgli-pojan (Neel Sethi) ja ottaa hänet tassujensa suojaan. Hän vie pojan susiperheen kasvatettavaksi ja he ottavatkin tämän omakseen. Paheksuntaa kasvattieläinvanhemmissaan Mowgli aiheuttaa kun haluaa käyttää selviytymiseensä työkaluja joita eläimet eivät käytä. Pikkupoika saa suht rauhallisesti elellä oppien eläinten tavoille kunnes kuvioon astelee tiikeri nimeltä Shere Khan (Idris Elba), jolla on Mowglin kanssa kana kynittävänään. Mowglin isä nimittäin kaltoinkohteli tätä. Hän haluaakin kostaa kokemansa vääryyden Mowglille, vaatien tämän hengen. 

Susiperhe eikä Bagheera halua mitään pahaa pojalle tapahtuvan, joten päättävät lähettää tämän takaisin omiensa pariin. Kaikki ei mene kuitenkaan smoothisti, koska Shere Khan janoaa pojan verta eikä pelkkä lähteminen riitä tälle. Mowgli tapaa pakomatkallaan pahamielisen Kaa-käärmeen (Scarlett Johansson) sekä ystävällismielisen Baloo-karhun (Bill Murray). Joutuupa hän jopa kiipeliin apinakuninkaan (Christopher Walken) luolassa. 

Mowgli saa pakomatkallaan huonoja uutisia kotipuolesta ja päättää kostaa Shere Khanille; pakeneminen saa riittää.

Baloon ja Mowgli
Eläinystävänä Viidakkokirja oli mukava katsella, kiva että oikeita eläimiä hyödynnettiin, niin että liikkeet tuntuivat luonnollisilta. Sainpa katseluseurakseni pikku kissulinikin, joka piti myös leffan eläinpainotuksesta. Mowglin näyttelijä oli mukavan sympaattinen ja ulkoisesti muistutti Disneyn Viidakkokirja-piirroselokuvan Mowglia. Kiplingin Viidakkokirja-teosta en ole lukenut, mutta juurikin Disneyn kautta hahmot olivat tuttuja entuudestaan ja olikin hauska nähdä miten kukin oli toteutettu. Luonnollisen liikehdinnän lisäksi ääninäyttelijät osuivat kohdilleen. Varsinkin Ben Kingsley Bagheerana sekä Idris Elba Shere Khanina toivat ihon kananlihalle. Bill Murray Baloona oli hieman tylsä valinta kun hän on jo Karvisen CGI-hahmon äänenä kuultu. Tässä Baloon rooli oli milteipä samanlainen kuin Karvisen; laiskimus, joka tykkää syödä, mutta tosi paikan tullen auttaa kamuaan.

Viidakkokirja toi tunteet pintaan. Sai jännittää tosissaan pikku Mowglin puolesta, että kuinka hänen oikein käy. Saattoi muutama kyynelkin vierähtää koskettavimmissa kohtauksissa. Ei Neel Sethi nyt mikään Haley Joel Osment ole, mutta tykkäsin hänen luonnollisuudestaan ja sellaisesta hiomattoman timantin tunteesta - ei liian Hollywoodistettu. 

Ohjaaja Jon Favreaulta on odotettavissa Viidakkokirja 2 ja uudelleenfilmatisointi vuoden 1994 Leijonakuninkaasta hieman samaan tyyliin kuin tämä. Elokuva toi selkeästi luottoa ohjaajalle handlata eläinleffoja.

Kiva elokuva.

***1/2

Ohjaaja: Jon Favreau (Elf, Zathura, Iron man, Iron man 2)
Pääosissa: Neel Sethi, Bill Murray, Ben Kingsley
Kesto:1h46min
Valmistusmaa:UK, USA

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

The Big Year (2011)

Posketonta bongausta (The Big year) tuo yhteen kolme suosittua komedianimeä - Steve Martinin, Jack Blackin sekä Owen Wilsonin.

Lintubongaus on vakava harrastus. Sen tietää hallitseva maailmanmestari Kenny Bostick (Owen Wilson), joka on valmis uhraamaan kaiken muun itselleen tärkeän pitääkseen mestaruutensa ja voittaakseen taas The Big year -lintubongauskilpailun. 

Melkeinpä yhtä tosissaan kilpailuun astuu Brad Harris (Jack Black), joka on polttanut kaikki rahansa lintujen bongaukseen ja jonka isä ei oikein harrastukseen lämpiä; onhan Harris jo 36-vuotias ja pyytää vielä vanhemmiltaan sponssausta lajiin. Harris ystävystyy rikkaaseen yrityspomoon Stu Preissleriin (Steve Martin), joka haluaa yhtä kipeästi päihittää Bostickin. 

Elokuvassa voi nähdä myös sivuosassa Anjelica Hustonin lintubongauksen vesillä mahdollistavana paatin kuskina. 

Bongaajat
Odotukseni elokuvasta olivat minimaaliset ja siihen nähden yllätyin positiivisesti. Posketonta bongausta oli mukavan lämminhenkinen eikä uinut tilanteissa jotka aiheuttavat kiusallista myötähäpeää. Komedia noudatteli tuttuja kaavoja, mutta oli sellaisenaan ihan kivaa ajanvietettä. Mitään vitsifestivaalia elokuvalta ei kuitenkaan kannata odottaa; en varmaan kertaakaan nauranut ääneen. Kyseessä on pikemminkin draama, joka silloin tällöin hymyilyttää. Nostaisin Steve Martinin tämän pätkän kunkuksi. Hän toimi hyvin yksiin Jack Blackin kanssa. Owen Wilsonissakaan ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta ei mitenkään erottunut edukseenkaan. 

Jim Parsonin voi nähdä pienessä sivuosassa The Big yearista kirjoittavana bloggarina, mutta osa on niin pieni ja tavallaan turha, että olisi ollut sama vaikkei Parsonia olisi ollut ollenkaan vaikka hänestä  näyttelijänä pidänkin.   

 ***

Ohjaaja: David Frankel (Marley&Me, The Devil Wears Prada)
Pääosissa: Owen Wilson, Jack Black, Steve Martin
Kesto: 1h40min
Valmistusmaa: USA

perjantai 3. marraskuuta 2017

Godzilla (2014)

Isot möllykät aiheuttavat hässäkkää - Godzilla

Joe Brody (Bryan Cranston) ja hänen vaimonsa Sandra (Juliette Binoche) työskentelevät fiktionaalisessa Tokion lähellä sijaitsevan Janjiran kaupungin ydinvoimalassa, joka mysteerisesti tuhoutuu. Joe menettää vaimonsa ja koko alue evakuoidaan myrkyllisen radioaktiivisuustason takia. Joe saa pakkomielteen tutkia mitä todellisuudessa tapahtui eikä usko virallista tarinaa. Vuosia vierii ja Joen jo aikuiseksi kasvanut merijalkaväenmiespoika Ford (Aaron Taylor-Johnson) menee Japaniin auttamaan isäänsä. Todellisuus alkaa valjeta koko kansalle kun esihistorialliset radioaktiivista jätettä elääkseen syövän monsterit valtaavat alaa. 

Herra itse
Mielestäni elokuva alkoi todella vahvasti ja olin ihan innosta soikeana kun ruutuun asteli ensin Juliette Binoche ja sen jälkeen idolini Bryan Cranston. Mikä ihana duo ja vielä hieman erikoiset kasvot katastrofielokuvassa nähdä. Taso meni kuitenkin äkkijyrkästi kuilun verran matalammaksi kun ensin Julietten hahmo niitattiin ja loppu teilaus tapahtui Cranstonin poistuttua kuvioista aivan liian aikaisin elokuvassa. Loppu tai suurin osa elokuvasta olikin sitten sitä, että "Jake Gyllenhaal -tyyppi" eli Aaron Taylor-Johnsonin näyttelemä Ford-hahmo temmelsi lihaksikas kroppa liitäen monstereita vastustaen armeijan apuna. Ehtipä hän olemaan kadonneen pikkupojan apulaisenakin. Ja niin kivasti häntä odotti huolesta ymmyrkäisenä kultasydäminen sairaalassa työskentelevä vaimo sekä heidän pikkupoikansa.  

Cranstonin hahmon kuoltua siis kaikki omaperäisyys ja kiinnostavuus katosivat elokuvasta kuin tuhka tuuleen ja muuttui se "taas yhdeksi katastrofielokuvaksi" - voi harmi! Miksi Cranston ei olisi voinut olla elokuvan päähenkilö? Tykkäsin niin kovasti siitäkin kuinka Julietten hahmon kuoltua Cranston kuvasi hyvin laajalla tunneskaalallaan sekä ulkoisestikin reppanamaisella olemuksellaan murtunutta miestä jolla on vain yksi pakkomielle - mutta ei teennäisen tuntuisesti, ei liioitellen.

Alku 5/5

***

Ohjaaja: Gareth Edwards
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Elizabeth Olsen, Bryan Cranston
Kesto: 2h3min
Valmistusmaa: USA, Japani