Kävin noin kuukausi sitten katsastamassa Lars Von Trierin ohjaaman Melancholia-elokuvan.
En tiennyt elokuvasta ennakkoon mitään, joten ei minulla
ennakko-odotuksiakaan ollut. Elokuvan jälkeen en oikein tiennyt mitä
ajatella, ehkä pystyn nyt hieman purkamaan.
Elokuva on jaettu kahteen osaan; Ensimmäisessä osassa esitellään Kirsten Dunst'inin näyttelemä Justine ja toisessa osassa Charlotte Gainsbourg'in näyttelemä Claire. Naiset ovat elokuvassa sisaruksia. Justine aloittaa näytöksensä onnellisena vastanaineena. Häistä juhlapaikalle saapuva aviopari (sulhasena ihq Alexander Skarsgård)
ei malta pitää näppejään erossa toisistaan, eikä heidän hauskuudellaan
ole rajoja. Juhlissa kuitenkin hetken oltuaan, alkaa morsian oireilla.
Onnellisuus olikin hetkellistä, eikä kaikki olekaan ihan kunnossa.
Claire jakso keskittyy siihen kun Justine saapuu Clairen ja tämän rikkaan aviomiehen (Kiefer Sutherland)
kartanoon asumaan. Justine sairastaa masennusta, eikä pysty selviämään
yksin. Sisarten yhteiseloa varjostaa lähestyvä planeetta - Melancholia,
joka uhkaa törmätä Maahan.
Onnellinen morsian mania vaiheessaan.
Kirsten Dunst onnistui saamaan
oikeutetusti palkinnon Cannesin elokuvafestareilla parhaasta
naispääosasta. Dunst oli vakuuttava mieleltään epätasapainoisena
henkilönä, joka vie tunteensa äärimmilleen. Hänen masennuksensa oli
mahtipontisen musiikin (Wagner: Tristan & Isolde-ooppera)
siivittämänä käsin kosketeltavaa. Lähestyvä Melancholia-planeetta
symbolisoi hyvin hänen masennuksensa musertavuutta. Elokuvasta huokuukin
Lars Von Trierin omat masennuksen kokemukset.
Charlotte Gainsbourg oli myös oiva.
Pidin hänestä jo Antichrist-elokuvassa. Hän osasi kuvata hyvin ihmistä,
joka näennäisesti pitää kaikki langat hallussaan; vastaa juhlien
järjestelystä, pitää kodin siistinä ja ottaa siskon hoiviinsa. Planeetan
lähestyessä hänen mielentilansa kuitenkin vähitellen särkyy. Hän
panikoituu tilanteen edessä, jota hän ei voi mitenkään kontrolloida.
Melancholia iskee lopulta jokaiseen, eikä kukaan voi välttyä siltä.
Trier osasi loistavasti luoda
painostavan tunnelman, jossa maailman päättyminen tuntui mahdolliselta.
Oli elokuvan planeetta sitten symbolinen tai ei, niin oli se myös
uskottava; Maahan voi iskeä planeetta, se ei ole ollenkaan mahdotonta.
Netissäkin on paljon tekstiä (hieman kyseenalaisilla sivustoilla)
planeetasta, joka piileksisi auringon takana, eikä sitä sen takia voisi
nähdä - Nibiru. Nibirun ajatellaan törmäävän jossain vaiheessa Maahan.
Tietyllä tavalla kuitenkin juuri se mikä
teki elokuvasta laadukkaan, teki siitä myös hieman ärsyttävän.
Mahtipontisuus sopi elokuvan teemaan, mutta toisaalta taas
alleviivaaminen ja jonkinlainen ylimielinen kaikkitietävä asenne hieman
ärsytti. Ansaitsemme musertua? Masennus on musertavaa? Elämä on
turhuutta ja tarpeetonta pikkuporvarillisuutta täynnä? En tiedä. Harvoin
käy niin, että en tiedä mitä ajattelisin elokuvasta. Nyt en tiedä.
Tiedän, että koin jotain, tunsin jotain ja näin jotain uutta.
Kai se sitten oli loistava elokuva.
****
Ohjaaja: Lars von Trier
Pääosissa: Kirsten Dunst, Charlotte Gainsbourg ja Kiefer Sutherland
Kesto: 136min
Valmistusmaa: Tanska, Ruotsi, Ranska ja Saksa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.